Isabel Lüttjohann - Lumi

Ulkona on raikas ilma. Raikkain aikoihin. Hengitän sisään, ja nautin pakkasilmasta jokaisella solullani. Haluaisin jatkaa tätä loputtomiin. Hengitystäni, siis. Haluan tuntea näin ikuisuuteen asti. Puhtain ilma raikastaa minut, ja annan sen muokata minusta yhtä hennon, kuin hän itse. Havahdun. Pian on uloshengityksen aika. Tuntuu turhalta hengittää ulos, kun kaikki mitä haluan on täyttää keuhkoni ennalleen, kauniilla, puhtaalla ilmalla. 

Nautin tästä niin paljon. Haluan halata maailmaa, antaa sydämeni perattavaksi, valuttaa rakkauden kyyneleet maahan asti, suudella kalliota, puraista talvihuurteen kylmettämää puun oksaa. Kuolla hetkeksi. Lentää. Osata olla sanaton maailman edessä. 

Sitten itken itseni lattialle, löydän itseni muualta. Hautaan itseni. Syön mehevää multaa. Annan merkityksiä merkityksettömille asioille. Improvisoin. Elän ilman suuntaa. Hetken, päivän, viikon. Ehkä en haluakaan auttaa, taikka muuttaa maailmaa. Ehkä haluan vaan maata kylmyydestä paahtuneella nurmikolla ja antaa itseni hautautua. 

Lumi osaa työnsä hyvin. Se etenee hiljalleen jäädyttäen varpaani. Sitten sormenpääni. - Suutele mua, kuiskaan ja haihdun tuhanteen tuuleen.