Devon Sandkvist - Värityskirja
Kun minulle ensimmäistä kertaa annettiin värityskirja, opin heti, ettei viivojen yli saa värittää. Ylittäminen on rumaa, väärin ja syntistä, kuuluu tehdä kauniita, säännöllisiä viivoja mustien rajojen sisälle. Värityskirja on tribuutti lapsuuden (itsetehdylle) rajattomuudelle, yhteiskunnan antamille suuntaviivoille, joiden yli minä olen värittänyt (osittain halusta ja osittain pakosta). Mitä tehdä, kun sinut työnnetään yli peruskallioon asti kaivetusta rajasta? Värityskirja on tarina siitä, mikä minut, ihmisen, määrittää, siitä mitä olen ja mitä en ainakaan ole. Se on nuoruuden mittainen matka ihmisyyden, identiteetin, sukupuolen ja vallan juurille.
määritelmiä
liekkejä ja käsiä
valkoisia käsiä, jotka raivaavat metsiä ja aukioita
katkovat päät eläviltä ja kuolleilta
verentahrimat kädet jahtaavat minua unissani ja eläessäni
ne ovat sisälläni ja kehollani
minunkaltaisteni tahrimat kädet jahtaavat minua unissani ja eläessäni
ne ovat sisälläni ja kehollani
minä kartan vallan valon katsetta
kartan valtaa
ja teen vähintään kolminkertaisen työn
purkaessani uhripääomaa kolonialisteja tappajia
ja silti tyynnyttelen miehiä
ainainen sota ja sorto, orpolapsi isän
en minä juuri sinua vihaa
mutta ystäväsi juuri tuijotti tissejäni
tunnen sinun likasi minun kehollani
kun luvaton himosi koluaa ihoani
miten voikaan olla niin saatanan julma
oman asemansa tiedostamaton
kyllä naisetkin lyövät
mutta kaikkia naisia lyödään
aina vain kiinni muiden luomissa kahleissa
maahisissa ja keijukaisissa
puhun siementen kylväjistä ja kastelijoista.
luominen on aina ryöstämistä
lukemasta kuulemasta näkemästä haistamasta
mosaiikki sopimattomuudesta
monta sopimatonta sopivat yhteen
kuumaliimaa ja värikyniä
yhteisön illuusiota
kun haistelen muiden hikeä
tai lasken muiden tekemien yhtälöiden derivaattoja
keksin uusia sääntöjä ja uusia kaavoja
vääntelen kääntelen uudistan kuristan
prosessi laajenee koko elämän kokoiseksi
mutta elämääni rajaavat apteekkikuitit
kammetessani itseni ulos
rakentaessani uusia uria
saan miesvihaajan leiman jota millään en itsessäni näe, vihaan sukupuolia rakenteina enkä yksilöinä, enkö saa puhua rumasta peniksestä, kun se tungettiin näkökenttääni vasten tahtoani, sai minut muistamaan sisäänrakennetun järjestelmän, jossa ei saa lyödä edes ylöspäin, jos ei saa lyödä ylöspäin niin mihin sitten, kun miehet lyövät joka tapauksessa?
kohuja jo ennen kahdeksattatoista syntymäpäivääni
aaltoja saatana!
tämän piti olla vuosisadan raivonpurkaus
naisille kvääreille nepsyille
tämä on huuto
väkivallasta ja vihasta
joilla minut on siunattu
mutta ei kirjoiteta mitään halventavaa
minä siivoan suuni ja lankaan hampaanvälitkin
(kirjoitan salaa auki ikiomat rajani
kieltoni paheeni syntini)
(olen listannut liian monta kertaa etuoikeuksiani
aika kuolemansynneille)
(rajat ja kiellot piti pitää salassa
suoritan paheita ja syntejä
taas)
ratkeava laatikko kokoon
rakennan kokon.
kaiverran jokaiseen halkoon
yhden säännön
rajan
lain
vedän viivoja kaikkeen paitsi ihooni
tuli
liekki.
vaha avaa vanhat arvet
ja häpykarvoistakin tehdyt käsiraudat ovat yhä käsiraudat
ne pitävät sinut kurissa
vaikka ei ole muuta menetettävää kuin kahleet
mutta mitä jos kahleet ovat runomitta ja loppusoinnut
kirjoitan samoja kapinasäkeitä vuosien vieriessä
ja raajojeni kadotessa
muiden laukkuihin tai patjani syövereihin
kenet kapitalismi kehdossaan kasvatti
kunnes otin taltan jolla takoa
vasaran jolla vapauttaa
aloin muovata
sievästä ja kiltistä katkeraa sopimatonta
rivoa ja raihnaista
otan takaisin sen mitä sanoit käärmeydestäni
minä puren vain uhatessa
kun sinun kielenpääsi myrkky leviää verisuonissani
luon nahkani
katkon verisuoneni
liukastu sinä itse siihen
en takeltele enää
vaikka kohtaan edellisen jäännökseni
